Vuosi tuli täyteen

Joskus tuntuu uskomattomalta, kuinka nopeasti aika liikkuu eteenpäin. Olen moneen kertaan todennut, että aika meni nopeasti, kun jouduimme valvomaan Aaronin kanssa ja hoitamaan häntä niin, että aikataulutimme oman elämämme hänen mukaansa. Nyt voin kuitenkin todeta, että viimeinen kulunut vuosi ilman Aaronia on tuntunut menevän vielä nopeammin. Siitä huolimatta, edelleen tuntuu siltä kuin Aaronin menehtymisestä olisi kulunut vain muutama viikko. Tuntuu aivan järkyttävän uskomattomalta, että olemme eläneet jo kohta vuoden ilman rakasta esikoispoikaamme. Edelleen toivotan Aaronille hyvää yötä iltaisin ja kerron, kuinka paljon häntä rakastan. Edelleen poika on enemmän tai vähemmän ajatuksissani päivittäin.

Aaronin kuoleman jälkeen kävin juttelemassa terapeutin kanssa asioista. Surusta ja paljon siitä, miten tässä tilanteessa tulisi käyttäytyä, mitä olisi oikein tuntea. Niinä vuosina, kun tiesin, että menettäisimme Aaronin joskus, pohdin paljon sitä, miten kestäisin niin suuren surun kuin oman lapsen menetyksen. Olen kokenut elämässäni jo aikaisemmin paljon surua ja epätoivoisia hetkiä, mutta mikään aikaisempi kokemus ei ajatuksissakaan vetänyt vertoja sille, että menettäisin rakkaan lapsen. Se oli alusta saakka selvää, etten selviäisi siitä yksin. Muistan vieläkin, kun eräs ihminen sanoi minulle sen jälkeen, kun olin kertonut odottavani Oliveria, että hän oli ollut huolissaan minusta. Hän tiesi, etten selviäisi siitä, että minulle jäisi täysin tyhjä syli. Olen ollut pienestä lapsesta asti täysin varma vain yhdestä asiasta...siitä että haluan olla hyvä äiti.

Olin täysin eksyksissä silloin, kun elin elämääni yksin, koska en tiennyt, miksi minun pitäisi elää itselleni. Hyvä ystäväni näiltä ajoilta kertoi minulle muutama viikko sitten, että hän oli aina ollut tutustumisestamme asti huolissaan minusta. Siitä, että muistanko syödä. Siitä, että osaanko huolehtia itsestäni. Hän kertoi, että sen jälkeen, kun aloin odottamaan Aaronia, hänen ei ole tarvinnut olla minusta huolissaan. Siitä hetkestä alkaen olen tiennyt, miksi minun pitää huolehtia itsestäni. Jotta voin olla hyvä äiti lapsilleni, minun täytyy pitää itsestäni huolta. Minun täytyy muistaa syödä, minun täytyy muistaa huolehtia, että nukun riittävästi. Onneksi meitä siunattiin aikanaan ihanalla Oliverilla, joka muistaa pitää meidät vanhemmat mukana arjessa. Hän tulee aamuisin halaamaan, antamaan poskipusut ja nenäpusut. Hän muistaa aina kertoa, kuinka paljon hän rakastaa minua ja isää. Joskus ollaan sitten vain mummon rakas ja niin saa ollakin. Muistetaan olla mustasukkaisia, jos hellin liikaa kummityttöäni, kunnes taas muistutetaan, että Oliver on äidille Aaronin kanssa rakkainta maailmassa. Monen monta kertaa huomaan ajattelevani, että mitä minä olen tehnyt, että olen ansainnut kaksi näin ihanaa lasta elämääni. Kaksi niin erilaista, mutta toisaalta niin samanlaista poikaa.

Kun Aaron menehtyi vuosi sitten, asia jota pelkäsin, oli että minä romahdan ja unohdan taas syyn, miksi minun pitää elää tätä elämääni. Oliver oli kuitenkin paikalla ottamassa äidin kädestä kiinni ja sanomassa, että haluaa leikkipuistoon. Jokaikinen päivä ja hetki hän muistutti, että minulla on vielä yksi tärkeä syy elää. Epäilen, että tämä oli suurin syy siihen, miksi pystyin palaamaan takaisin arkeen heti parin viikon sairasloman jälkeen. Oma jaksamiseni näin jälkikäteen katsottuna ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin ennen Aaronin menetystä. Olin äärimmäisen herkkä stressille ja kaikille epäselville asioille. Vasta tammikuussa, kun saimme muutettua toiseen asuntoon, alkoi oma olonikin kohentumaan. Aloin löytämään sen energian ja tarmon, minkä avulla jaksan päivästä toiseen. Löysin uudelleen sen, miksi rakastankaan haastaa itseni päivästä toiseen.

Kuitenkin samaan aikaan tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että onnistuin jatkamaan elämääni niin "helpon" näköisesti. Ruoskin itseäni henkisesti sen vuoksi, etten ollut se äiti, joka romahtaa itkemään  hautajaisissa. Se, että täysin ulkopuolisen silmin saatoin jopa näyttää siltä, ettei mikään tuntunut minusta miltään. Se, mitä pelkäsin, että muut luulevat, etten rakastanutkaan lastani täydestä sydämestäni. Tätä ajatustani vielä ruokki enemmän se, ettei Aaronin viimeiset hetket todellakaan menneet niinkuin olin ne kuvitellut menevän. Tottakai aina ajattelin, että Aaronin viimeisillä hetkillä olen hänen mukanaan. Kuitenkin kolmen vuoden aikaiset lukemattomat läheltä piti-tilanteet olivat sokaisseet minut siltä, että se hetki voisi oikeasti ollakin tänään. Toki myös sairaalassa ei osattu aavistaakaan, että lähtö tuleekin sinä sunnuntaisena aamuna. Eiväthän he olisi muuten patistaneet Nikoakaan kotiin nukkumaan. Olen joutunut tämän vuoden miettimään tätä hetkeä ja hyväksymään, etten voi sitä muuttaa ja ettei kaikkea voi tietää etukäteen. Olen joutunut lisäämään tämän hetken siihen listaan, mitä olisin tehnyt toisin, jos voisin tehdä sen uudelleen.

Kulunut vuoteni ilman Aaronia on ollut siis täynnä erilaisia tunteita ja asioita, joita on joutunut miettimään uudelleen. Kesäkuussa käydessämme vertaistukitapaamisessa keskustelimme jonkin verran arjesta ja tulevaisuudesta. Tuolloin tajusin Nikon puheita kuunnellessani, että olemme molemmat täysin eksyksissä. Emme oikein tienneet, mitä voisimme toivoa tulevaisuudelta tai mitä edes haluamme siltä. Heinäkuussa pidimme yhdessä kesälomaa koko perheenä ja käytimme ajan hyväksemme rentoutuaksemme kunnolla. Pikkuhiljaa siinä loman aikana syntyi uudelleen ne yhteiset ajatukset, mitä me haluamme ja mitä me voisimme olla viiden vuoden päästä. Molemmat meistä toivoivat jonkinkaltaista pysyvyyttä elämään ja ensisijainen ajatus oli, että molemmat haluavat oman yhteisen kodin, johon voisimme pysähtyä rauhassa useammaksi vuodeksi. Lähdimme asiaa sitten kartoittamaan ja meillä ei ollutkaan esteitä oman kodin hankinnalle. Ajattelimme etsiä rauhassa sopivaa, mutta neljäs asunto, jota kävimme katsomassa tuntui kuitenkin heti sellaiselta, jonka pystyimme kuvittelemaan kodiksi. Tämä syyskuu onkin mennyt ja tulee menemään muuttohommissa. Alkukuu jännitettiin, miten käy, saammeko tämän asunnon ja loppukuu onkin mennyt järjestellessä asioita sekä pakatessa tavaroita.

Kaiken kaikkiaan pelkäsin, että syyskuu olisi tavallista rankempi kokea, koska kaikki vuoden takaiset muistot nousevat pintaa ja jotenkin sen ajan kulumisen tajuaa huomattavasti paremmin. Kuitenkin kaikenlaista touhua on riittänyt ja lopulta olen ymmärtänyt sen, että se suru ja kaipaus, mitä kannan sisälläni ja jonka näytän hyvin harvoille valituille ihmisille on tullut minuun pysyvästi. Aaron ja hänen kanssaan kokemani hyvät sekä huonot hetket ovat aina muistoissani ja onneksi minulla on myös valokuvia ja videoita, joista voin muistella sitä rakasta lastani ja hänen äänteitään sekä eleitään. Siitä kaipauksesta ja surusta huolimatta, voin jatkaa elämääni eteenpäin hymyillen ja nauttien edelleen niistä hyvistä ja onnellisista hetkistä. Eikä se estä minua edelleen kertomasta ääneen rakkaudestani Aaronia kohtaan. Oliver muistuttaa aina minua, ettei Aaron voi kuulla minua, koska on kuollut. Vastaukseni tähän on onkin ollut, että mistäs me sen tiedämme, ettei Aaron kuule ääntämme?

Kevätkin tulla tupsahti

Kevät tulla kolkuttelee ja aika hupenee sekunti sekunnilta enemmän ja enemmän. Talvi tuntuu muuton jälkeen menneen kuin sumussa, kun koetin ajatella, mitä olemme touhunneet tällä välin niin en keksinyt kuin vain muutaman asian.

Olemme viihtyneet uudessa kodissamme, nyt vihdoin olemme keskellä kaupungin vilskettä, josta ei ihan heti varmasti haluta pois. Asunto on ihana, ympäristö on täynnä ihmisiä ja asioita, mitä voimme tehdä. Toki neliöitä on vähemmän, mutta meille kolmelle ne riittävät vallan mainiosti. Välillä jopa tuntuu, että näissäkin neliöissä on liikaa tilaa ja taas toisinaan, että jotain puuttuu. Ristiriitaiset ajatukset eivät ole siis karanneet minnekään. 

Aaron elää elämässä mukanamme, puheissa ja sydämissä. Iltaisin sanomme hänelle edelleen hyvät yöt ja kerromme, kuinka meillä on häntä ikävä. On ollut hetkiä, kun Oliver on halunnut kokeilla Aaronilta jääneitä ”isojen poikien” vaatteita. Todettiin kokeiltuamme, että Oliver ei ole vielä kasvanut vaatteisiin sopivaksi, että hän on vielä pieni poika. Oliver on syksystä saakka ollut hyvin läheisyyden kaipuinen ja olemmekin hänelle luvanneet, että kainalo on aina vapaana, kun hän sitä tarvitsee. Joinakin öinä huomaan, että joku on tarrautuneena kaulaani tiukasti kiinni. Päivällä varmistetaan monta kertaa, ettei äiti ja isi jätä häntä yksin. ”Ei, emme rakas jätä sinua ikinä yksin” on vastauksemme. Välillä olimme enemmän huolissamme, mitä tämä menetys tekee Oliverille kuin mitä se tekee meille. Kävimme perheneuvolassa asioista ja huolistamme juttelemassa ja tuloksena oli se, että Oliver käyttäytyy lapsena kuin kuka tahansa muukin, joka on menettänyt rakkaan ihmisen. Olemme siis keskittyneet nyt viime aikoina antamaan lapsellemme aikaa ja rakkautta sekä tukea hänen kehitystään. 

Olemme aloittaneet jälleen taas saliharjoittelun, eri motiivilla tällä kertaa. Nyt tarkoituksena ei ole saada nostettua 30kg painoista vaikeavammaista lasta. Nyt haluamme vain parantaa suorituskykyämme arjessa ja ylläpitää kehomme kuntoa. Treeni on erilaista, mutta keho nauttii siitä aivan eri tavoin. Ne hetket ovat myös auttaneet pääsemään arkea karkuun, ainakin hetkeksi. Sitä kun huomaa edelleen olevansa rikki fyysisesti niinkuin henkisestikin ja siitä, että sillon tällöin laittaa kroppansa äärirajoille on jäänyt parempi mieli ja seuraavana aamuna on ollut helpompi herätä uuteen päivään. 

On kulunut jo yli puoli vuotta Aaronin kuolemasta ja silti asia tuntuu välillä yhtä musertavalta kuin saadessamme kuulla Aaronin menetyksestä. Välillä huomaan ajattelevani, että oliko kaikki vain unta. Unta, joka oli niin ihanaa, ettei siitä olisi halunnut herätä. Sitten herään todellisuuden musertuvuuteen ja jatkan arkea päivä kerrallaan, vaikka jokainen solu huutaa, että tämä on väärin. 

Kävimme myös tutustumassa käpy ry:n toimintaan, jonne kerääntyi monta lapsensa menettänyttä vanhempaa. Erään henkilön sanonta jäi hyvin mieleen, että ne tapaamiset on paikka kalenterissa, mitkä on omistettu menetetylle lapselle. Tämä oli minusta mitä ihanin tapa ajatella myös menetettyä lasta, ja kuitenkin menetyksestä puhuminen ihmisten kanssa, ketkä ovat kokeneet saman on voimaannuttavaa, kun huomaa, ettei olekaan ajatuksiensa kanssa yksin. 

Tälläistä meille tällä kertaa. Odottelemme kevättä ja lumien sulamista, jotta voimme lähteä istuttamaan kukkia Aaronin haudalle. Jatkamme pienen perheemme elämää toivoen, että joskus tästä surusta tulee helpompaa kantaa. Koetan käydä kirjoittamassa kuulumisiamme aika ajoin, koska kirjoittamista en kuitenkaan täysin halua lopettaa. 

Perheemme kuulumisia

”Silmät kurkistavat hieman luomien takaa, 

ripset nousevat ja jäävät räpsymään.

Hentoinen käden kosketus poskea vasten, 

suupieli värähtää, posket liikahtavat ja

hampaat pilkistävät suun raottuessa.

Silitysten jatkuessa, huulet väpättävät hiljalleen.

Silmät alkavat pikkuhiljaa tuikkimaan,

suupieli leviää entisestään.

Syntyy yksi maailman kauneimmista asioista,

rakkaan lapsen hymy.”

Tarkastelin blogin puhelin sovelluksella kirjoitettuja luonnoksia. Ylimmäinen teksti on kirjoitettu 11.9 eli kolmetoista päivää ennen Aaronin menehtymistä. Lukiessani sitä, sisälläni heräsi jälkeen kerran ikävä ja suru, joka on ollut seuranani jokainen päivä Aaronin kuoleman jälkeen. Se suru on välillä ollut kauempana, jotta on voinut nauttia hieman elämästä ja hengähtää hetken. Toisena hetkenä, se on niin pinnalla, että on vaikea hengittää ja suru lamaannuttaa täysin kokonaan. Minun on pitänyt kirjoittaa tunteista lapsen kuoleman jälkeen, mutta en ole siihen kyennyt. En vielä itsekään ymmärrä, mitä kaikkea sisälläni myllertää. Ei ole siis vielä aika kirjoittaa niitä, koetan ne ensin ymmärtää ja jäsennellä, miten ne vaikuttavat elämään ja omaan käyttäytymiseen. 

Pahinta tässä surutyössä on se, että on jatkettava normaalia elämää. Jokaisena hetkenä ei voi antautua surun lamaannuttamaksi, vaikka haluaisi kovasti. On tehtävä töitä, on huolehdittava Oliverista, on kymmenen ja sata asiaa mietittävänä sekä selvitettävänä. Joskus kuitenkin normaali elämä auttaa asian läpikäymisessä, joskus se vain ärsyttää ja luo vain pahan olotilan. Onneksi meillä on Nikon kanssa toisemme. Voimme tukeutua toinen toiseemme sillon, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Aaronin kuolema on muuttanut meitä molempia ja me molemmat koemme surun eri tavoin. Kuitenkin haluamme kohdata sen kaiken yhdessä tukien toisiamme. Välittäen yhdessä rakkaasta Oliveristamme.

Jouluaaton kynttiläsatoa

Elämämme on muuttunut paljon viimeisen puolen vuoden aikana. Koko ajan Aaronin kuoleman jälkeen kotimme seinät muistuttivat meitä yhteisistä, ihanista muistoistamme. Asuntomme invavarustelu huusi meille joka päivä, että meillä ei ole enää tarvetta niille muutoksille, Aaronilla ei ole enää tarvetta niille. Ennen joulua löysimme pitkän etsinnän ja kahden lupaavan asunnon jälkeen sen, missä meidän kolmen  elämä jatkuisi. Oliver muisti heti kysyä uuden kodin nähdessään, että missä on Aaronin huone. Kun tavaroita kantautui uuden kodin seinien sisään, oli hän jo viemässä osan tavaroista Aaronin huoneeseen, missä ne ennen olivat olleet. 

Muuttaessamme viime viikonloppuna sairastuimme koko perhe todennäköisesti influenssaan. Olemme nyt sitten lauantaista asti olleet aika lailla petipotilaina. Palataan taas asiaan, kun olemme tervehtyneet ja saaneet tavaramme paikalleen. Tietokoneemme korjattua ja asetuttua paikoilleen. Tietokoneen ollessa rikki, sain tämän tekstin onneksi kirjoitettua kännykällä, joten pahoittelen jos tekstissä on kirjoitusvirheitä. 

Mukavaa talven jatkoa ja nauttikaa rakkautenne seurasta!