Arjen asioita

Tässä nätisti isin sylissä istun

Kovasti olemme koettaneet arkeen sopeutua ja pikku hiljaa se tästä lähtee rullaamaan vielä paremmin. Aaronilla monesti on äitiä arkipäivinä ikävä, kun olen koulussa. Sen huomaa hyvin, kun saavun takaisin kotiin niin herra katsoo vain minua ihan epäuskoisesti ajatellen "onko se äiti tosiaan nyt siinä" ja sitten istutaan nätisti sylissä, annetaan pusuja ja halaillaan.

Onneksi koulupäivät eivät ole olleet järisyttävän pitkiä, vain 28 tuntia viikossa. Lisäksi opiskelen vapaa-ajalla ruotsin kurssia sekä teen pidempikestoisena opintona kirjanpitoa+muita toimistohommia eräälle yhdistykselle, josta olisi tarkoitus saada 10 opintoviikkoa täyteen. Nyt jos kaikki menee hyvin, enkä sairastele hirveästi pääsen valmistumaan jo nyt ensi keväänä.Virallisesti kirjanpitäjäksi, tuntuu tällä hetkellä vielä aika kaukaiselle unelmalle.

Koulussa käynti on alkanut siis hyvin ja en vielä ole ehtinyt olla ollenkaan poissa koulusta, joka on siis aika paljon minulta, varsinkin kun katsoo muutaman vuoden taakse menneisyyteen. Motivaatio on tosin ollut erilainen sekä tällä hetkellä asiat, mitä opiskelen kiinnostavat aivan eri tavalla. Aamulla on mukava herätä aikaisin ja tulla takaisin hirveällä kiirellä takaisin kotia. Lapsiarkeen koulunkäynti tuo tietyllä tavalla lisää jaksamista, vaikka kahdeksan tunnin päivän jälkeen tuntuu olevan ihan rättipoikki tuntuu sitä jaksamista löytyvän kuitenkin iltaan saakka.

Kiikkuminen on mukavaa

Neurologilta saatiin aikaa Aaronille ja menee reilusti loppu syyskuuhun ennen kuin mitään uutta tietoa saadaan siltä suunnalta. Muutaman viikon päästä tosin käydään tarkistuskäynnilla kirurgin luona kampurajalan varalta.

Viime aikoina Aaron on kiukutellut liiankin kanssa ja oma jaksaminen on vaihteeksi ollut todella koetuksella, mutta nyt onneksi muutama päivä on mennyt jo paljon paremmin. Lauantaina tosin jostain Aaron sai allergiaoireita ja syyksi epäillään joko kananmunaa tai kissaa. Poika raapi ihonsa ihan rikki ja asiaa ei helpottanut ulkona vallinnut kuuma sää, jonka vuoksi juurikaan vaatteita ei pienelle voinut päälle laittaa, ettei enempää kutiaisi hien takia. 

Nyt toivottavasti päivät menisivät helpommalla tahdilla niin jaksettaisi vielä kuukauden verran ennen kuin jonkinlaista selvyyttä asioihin saataisiin, mutta jatketaan arjen elämää siihen asti normaalein asioin.

Äidin sylissä nukuttaa

Neuvolassa

Kouluun onkin palailtu ja tämän päivän yllättävä kirjanpidon tuntien peruminen johtikin siihen, että pääsin kuin pääsinkin odotettuun Aaronin 1½-vuotisneuvolaan. Asioita olikin, joita piti puheeksi ottaa. Pulauttelun jatkuminen edelleen ja kävelemään oppimattomuus huolestuttivat kovasti. 

Tuen kanssa tosin nykyään seisotaan jo erittäin hyvin, mutta Aaron ei itse nouse tukea vasten. Askeleita ei ole yritetty edes ottaa. Ruokailuunkin liittyi huolenaiheita muun muassa kiinnostamattomuus lusikalla itse syöntiin sekä se, että Aaron ei pureskele ruokaa, vaikka antaisi ison palan suuhun. Muutaman kerran ollaan pelästytty, kun poitsu nielaisee peukalon pään kokoisia kanapaloja ja kakoo niitä sitten punaisena. Pehmeää ruokaa syö mielellään ja mahdollisimman sosemaista. Aaronin käytös jokapäiväisessä arjessa oli myös muuttunut huomattavasti. Poika ei suostunut liikkumaan juurikaan lattialla itsekseen vaan haluaa vain syliin sekä lattialla joutuessaan ryhtyy välittömästi kiukkuamaan/itkemään. 

Kuitenkin neuvolassa mitattiin tälläiset kasvumitat: (1v 3kk)

Pituus: 77.1 cm (74.6 cm)

Paino: 8 765 g (8 465 g) 

Päänympärys: 45.5 cm (45.5 cm)

"Tyytyväinen hymyileväinen poika. Tutkimuksessa heräsi huoli kehityksestä. Jatkotutkimuksia lasten neurologialle."

Kuten neuvolatäti oli kirjoittanut, niin saatiin kiireellinen lähete lasten neurologialle. Tähän eniten vaikutti se, että Aaronin päänympäryskäyrä oli lähtenyt laskusuuntaan eli kasvu sen suhteen oli pysähtynyt. Täti totesikin, että tammikuun jälkeen ei juurikaan ole kasvua tapahtunut. 

Tutkimuksissa kuulossa ei tuntunut olevan ongelmia, mutta Aaron ei ottanut helmistä kiinni tai ylipäätään tuntui, ettei huomannut niitä, vaikka lääkäri heilutteli niitä silmien edessä useamman kerran. Koetettiin houkutella rakentamaan palikkatornia, mutta palikka otettiin käteen ja pistettiin suuhun. Lääkäri koetteli sitä, antaisiko Aaron palikan takaisin pyynnöstä, mutta sitäkään ei Aaron ole missään vaiheessa osannut, mutta tiputti kuitenkin palikan lattialle. 

Huoli pienestä rakkaasta pojasta nousi ja totesivatkin neuvolassa, että aiheesta saa olla huolissaan, mutta ei liikaa. Kehotti vain, että asiat tehtävä Aaronin voinnin mukaan eli ruoat laitettava täysin vauvasoseeksi, ettei kakomista esiintyisi. Tälle äidille nousi ihan kyyneleet silmiin, kun huomasin, kuinka paljon oikeasti neuvolantäti meistä välitti. Halasi vielä minua ja Nikoa käynnin lopuksi ja kutsui vielä ennen 2-vuotisneuvolaa käymään kasvutarkistuksissa.

Myöhemmin kirjoitan kouluun palaamisesta ja sen sujumisesta, kunhan saan karistettua ensin enimmän huolen tuosta pienestä pojasta ja saan käytyä tämän päivän iltapäivän tunneilla vielä ahkerasti opiskelemassa. 

Tunnelmia kouluun paluusta

Lupailinkin viime tekstissä, että kirjoittaisin hieman kouluun palaamisen tunnelmista. Koko asiaan liittyy niin suuri tunteiden kirjo, ettei sitä voi kuvata muuten kuin sekamelskana. Välillä on pelottanut, huolestuttanut, ahdistanut ja taas uudelleen pelottanut. Olen myös syyllistänyt itseäni, tuntenut iloa ja helpotusta. Tähänkään mennessä en ole päässyt selville siitä, miltä se kokonaisuudessaan tuntuu. 

Olen ollut aiemminkin melkein vuoden poissa koulun penkiltä omista henkilökohtaisista syistäni. Vuosi ennen äitiyslomaa oli suurta taistelua koulun sekä oman terveyteni kanssa. Välillä oli helpompaa ja taas yhtäkkiä paljon hankalempaa. Aiempien tapahtumien vuoksi kouluun palaaminen pelottaa. Alkaako sama taistelukierre opiskelujen päätökseen saamisesta? Pettääkö oma terveyteni sen kaiken stressin ja odotusten alle?

Kuitenkin tämä puolitoista vuotta, minkä olen viettänyt poikani kanssa kotona on ollut hyvin voimaannuttavaa itselleni. Voin myöntää täysin tosissani, että tämä aika on tuntunut enemmän lomalta kuin mikään loma-aika ennen tätä. Huolimatta siitä, kuinka stressaavaa lapsen hoitaminen välillä on. Aaronin hoitaminen on huomattavasti lisännyt stressin sietokykyäni, positiivisuuttani elämään, rauhallista suhtautumista yllättäviin asioihin sekä on opettanut minulle arvostamaan itseäni. Viimeiseksi mainittuun Nikolla on ollut myös oma osansa siihen, koska hän on alusta saakka hyväksynyt minut juuri sellaisena, millaiseksi elämä on minua muokannut. 

Tämän kaiken keskellä tunnen silti, että on mukavaa palata kouluun opettelemaan asioita, joita toivottavasti voin joskus tulevaisuudessa kutsua työkseni. Olen saanut kerättyä motivaatiota opiskella ahkerasti ja jopa haastaakin itseni. Toisaalta myös hoitovastuun Aaronista siirrän ilomielin Nikolle, joka on sitä odottanut poikamme syntymästä saakka, vaikka syyllistänkin välillä itseäni siitä, että en voi olla Aaronin luona aina. Toisaalta olen ajatellut, että Aaronille tekee hyvää olla päivät isänsä kanssa, jolloin he voivat luoda syvempää suhdetta toisiinsa. 

Muutaman päivän päästä onkin aika aloittaa sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen.